Monelle kiipeilijälle Eigerin pohjois-seinä on se Alppikiipeilyn ruumiillistuma, suuri haave ja unelma. Niin myös alleirjoittaneelle. Vaikka pohjois-seinälle on vielä matkaa, Östegg-Mittelegi-South ride-reitti oli todella hieno intro vuorelle. Yksi oman kiipeilyuran hienoimmista jutuista onkin ollut vuoden 2019 topitus em. reitillä, semmikin kun sen pääsi tekemään oman pojan kanssa. Koko kolmen päivän ajan oli aivan upea flow.
Siirtyminen Italiasta lähtöpaikalle Sveitsiin Grindelwaldiin ei sujunut aivan ilman kommelluksia. GPS vei junaan, mutta koska en uskonut sitä ja halusin mielummin ajaa vuoristotietä Kanderstegin, niin päädyttiin pussin perälle. Olis ehkä kannattanut selvittää vaihtoehdot etukäteen. Ei muuta kuin takaisin ja kiltisti Kandestegin junaan.
Useimmille lähtöpaikaksi valikoituu Grindelwald. Toki myös viereisestä Lauterbrunnenin laaksostakin voi lähestyä. Gridendelwaldissa kaikki on kallista ja vaikkapa ilmaisesta parkkipaikasta on aivan turha haaveilla. Kaikkea mahdollista kuitenkin on, paitsi ehkä kylmäkuivattua ruokaa, ja keskustan uuden uusi maanalainen pysäköintitalo toivottaa lämpimästi tervetulleeksi, luonnollisesti suhteellisen heftyä maksua vastaan. Kaikki kuitenkin asettuu mittakaavaan, kun lähtee ostamaan junalippuja. Lippu Alppigleniin, Östegg hutten lähtöpaikalle ei ole tajuttoman kallis, mutta sen jälkeen kun on maksanut paluulipun Jungfraujochin asemalta, ruokaostokset ja parkki tuntuvat suorastaan ilmaisilta.
Eikun kiltisti vaan junaan ja kohti Kanderstegiä. Ei oltu ihan aamusta perillä.
Se on tosi leveä. Liikkelle lähdetään vasemman puoleisen nosturin ylpuolella olevalta rampilta ja edetään koko harjanne vasemmalta huipun kautta oikealle. Se etelä-harjanne, jota me käytettiin poistumiseen ei näy kuvassa, mutta sitäkin on ihan pitkästi.
Reitillä on aika paljon etenemistä sekä ihan puhtaasti kilometreinä kartalla, että korkeuserona. Sen vuoksi varusteet kannattaa valita harkiten. Kevyt on valttia. Oma suosikki setti ois:
Eiger-repun sisältö asfaltilla. Tollanen noin 30l reppu riitti hyvin. Toki ensimmäisen päivän majalla tarvittava ruoka oli Jaakon repussa.
Vaikka puristi kävelee meidänkin reitin kylästä asti, vähän helpommalla pääsee, jos ottaa junan Alpiglenin asemalle. Sieltä lähtee polku, jota pitkin pääsee suhteellisen pienellä vaivalla isolta osin korkeuskäyrää seuraillen Östegg hutten alle.
Tämä oli meidänkin suunnitelma. Syötiin ”kevyt lounas”, tankattiin vesipullot täyteen ja lähdettiin etenemään. Helppo homma, koska reitti oli noin kymmenen vuoden takaisen sekoilun, tai oikeastaan kahden, ansiosta suhteellisen tuttu.
Ei oo säästelty rasvaa, eikä muitakaan tärkeitä raaka-aineita. Mutta pitäähän sitä ihmisen syödä ennen kuin suorittaa.
Alppiglenistä kohti Östegg-harjannetta. Harjanteella vähän kuvan keskilinjasta oikealle siintää mökki. Se on lähispäivän etappi, eli Östegg hutte.
Pientä paikkoa kantapäähän. Ei päässy rakoksi asti, vaikka vähän ehkä sellasta uhitteli. Onneksi ei missään vaiheessa tullut muutenkaan mitään isompia ongelmia jalkojen (tai muunkaan) kanssa.
Siitä se lähtee, siirrytään moottoritieltä pikkutielle ja pikkuhiljaa mielenkiintoisempaan maastoon.
... että vuorilla on vaarallista ja on syytä tietää mitä tekee. Mutta kai se pitää terottaa tää juttu, että ei kaikki verkkahousut koita tuonne. Kyllähän siellä huonosti käy, jos ei ainakin perusteet oo hallussa.
Alppiglenistä polku Östegg-majalle on muutaman tunnin juttu. Ensin paikallista jokajampan motaria about korkeuskäyrää seuraillen tai pieniä nousuja ottaen varoituskyltein osoitettuun risteykseen. Sieltä sitten pienempää polkua ylämäkeen.
Varoituksista huolimatta, kyse ei ole mistään super vaarallisesta tai vaikeasta. Reitillä ajankohdasta riippuen muutama lumilaikku, jotka pääsääntöisesti menee ilman rautoja ja lopussa vähän jyrkempi teräskaapelilla varustettu ”kiipeilyosuus”. Vaikka me ei otettu valjaita paketista tässä kohtaa, sellanenkin voi käydä mielessä.
Itse maja on pieni ja miehittämätön, mutta sitäkin söpömpi ja todella upealla paikalla. Avaimen saa koodilla, jonka puolestaan saa, kun tekee varauksen. Sinne mahtuu nukkumaan kymmenkunta ihmistä, mutta ite oon aina saanut nukkua omassa rauhassa. Majalla on yleensä lumesta sulavaa juoksevaa vettä. Jos vesi ei maistu tai jos vaikka nousupäivän aamuun tekee mieli krapulaa, niin sieltä voi ostaa viiniä ja kaikenlaista muuta juomaa kun jättää jälkeensä listan mukaisen summan paikallista valuuttaa. Luottokortilla ei voi maksaa. Hinnat ei lähtökohtaisesti ole sen pahemmat kuin laakson kuppiloissakaan.
Tuosta ylös, tupa löytyy ton härdellin jälkeen. Näyttää jyrkemmältä kuin oikeasti sitten on.
Tupa on söpö. Takana siintää reitin alku. Pääosin melko loivaa, mutta vastapainona sit irtonaista, varsinkin se alku.
Jaakko ja Grindelwald.
Östegg-majan pihalta on aivan todella upea maisema, jota on yleensä mielettömän hienoa katsella maisemia. Varsinkin auringonlasku antaa upean tunnelman.
No, ehkä se ois voinu olla vankempikin, mutta oltiin laiskoja... meillä oli leipä ja juusto. Sellanen Sveitsiläistyylinen veto. Sama ilta- ja aamuruoka. Tuvalla on kaasua ja keittääkin voi. Eli ens kerralla saattasin ottaa kylmäkuivattua settiä, jos oisin muistanut ylipäätään muistanut otaa mukaan. Grindelwaldista niitä ei löytynyt.
Aamun tunnelmia, lähdettiin liikkeelle ehkä tarpeettomankin aikaisin. Varmuuden vuoksi.
Polku on toisaalla selvempi ja toisaalla vähemmän selvä, tässä kohtaa lumi ja vesi oli vienyt polun ja se mitä oli jäljellä oli aika liikkuvaa. Jännä.
Matka Östegg-majalta Mittelegi-majalle kestää tiimiltä, joka suurin piirtein tietää reitin eikä tupeksi, 6-8 tuntia. Nopea menee nopeamminkin, mutta jos eksyy tai tulee muuta kakkaa tuulettimeen, niin aikaa voi mennä helposti tuplatkin (nimimerkki kokemusta on myös tavarasta tuulettimessa). Meillä oli tällä kertaa perus-suoritus, ehkä just 8-9 tuntia.
Homma alkaa vaihtelevasti sorarinteessä ja kivikossa näkyvää polkua pitkin. Sieltä täältä saattaa bongata myös maaliläiskän joka viittoo oikeaan suuntaan. Reitti jyrkkenee pikkuhiljaa. Paineltiin ihan suht hyvää vauhtia harjanteen päälle, ennen kuin ruvettiin avaamaan köyttä paketista. Matkalla oli muutama nelosen tai vitosen bouldermuuvi ja ne on syytä ottaa tarkasti. Edellisellä kerralla lipsautettu kamera meni alas asti, noin kilometrin. Harjanteella kiven laatu vähän paranee ja muutenkin homma on kivempaa.
Matkalla on syytä olla tarkkana. Vaikka reitti on periaatteessa aika selvä ja kiipeilyllisemmissä kohdissa on jonkin verran pulttejakin tienviittoina, siinä on myös muutama kohta missä menee helposti hutiin. Eka tulee pienen traversen jälkeen, ennen kuin otetaan uusi steppi korkeammalle harjanteelle. Ledge vetää helposti pitkäksi, eikä sieltä ole helposti varmistettavaa reittiä ylös. Kiipeily sinänsä ei oo vaikeeta myöskään sieltä pidemmältä, mutta kymmenien metrien runoutit on.
Toinen herkkä kohta on sellanen missä reitti kääntyy ensin oikealle ja sitten vasemmalle, jonka jälkeen mennään seinämässä olevasta reiästä läpi. Tässäkin oon menny aikaisemmin harhaan, molemmissa mutkissa. Jotenkin varsinkin sitä kohtaa, missä reitti kääntyy seinämää ja seinämässä olevaa reikää kohti on vaikea havaita. Kun reiästä on päässyt läpi navigointi kruksit alkaa olla takana ja edessä suoraviivaisempaa suorittamista. Myös se kiipeilykruksi, joka on luokkaa 5C. Oli sovittu, että mä vedän kuitenkin sen kruksi KP:n. Ei noin ”listahinnalla” kovin vaikeaa, mutta kuitenkin allekirjoittaneelle reppuselässä kovat kengät jalassa ihan tarpeeksi vaikeaa. Onneksi Jaakko halus vetää edeltävän traversen kruksin alle. Se ei kuitenkaan huomannut ständipaikkaa ja veti puolet siitä kruksi-KP:stäkin ja mä pääsin melkein ku koira veräjästä.
Eli tuonne toiselle harjanteelle haltuaan, mutta ei vielä tästä (jos muistan kuvan oikein). Eli tossa olis kiipeilyä alas ja ylös ja alas, ei mahdolllisuutta varmistaa ja se ylös osa on kuitenkin semi pitkä ja irtonainen.
Tästä sen sijaan mennään, mutta ei tuonne ylös (taas jos muistan kuvan oikein). Suurin piirtein korkeuskäyrää tai alamäkeen löytyy seinästä reikä. Oon ollu myös tuolla ylhäällä, kun menin eka kierroksella huti. Mutta se oli jännää. Liian jännää.
Kruksin jälkeen ollaankin sitten jo Mittelegi harjanteella. Tästä eteenpäin eteneminen Mittelegin majalle asti on suhteellisen nopeaa ja helppoa. Pitkästi sitä kuitenkin on. Kiveä saa tampata ihan huolella. Oltiin kuitenkin majalla ajoissa ja saati saatiin valita sängyt oman maun mukaan.
Valtaosa porukasta nousee junalla Eismeerin asemalle, josta on parin tunnin kipaisu jäätikön yli ja jyrkähköä rinnettä tuvalle. Me oltiin yhden Ruotsalaisen parivaljakon kanssa ainoat, jotka tuli Östegg-harjannetta. Ruotsalaiset tuli koko matkan kylältä manuaalisti Mittelegi-majalle ilman välipysähdyksiä. Kova veto.
On se ehkä tovin tossa ollut. Klipattiin kuitenki tämäkin. Kyllähän se pitää kaikki käyttää.
Kruksin jälkeen valta osa Mittelegi-tuvalle etenemisestä oli tällaista suhteellisen loivaa ja nopeaa kiipeilyä. Oisko toi sitten nelosta. Myös kamaa sai sisään jotakuinkin aina halutessaan. Jaakko liidaa, toinen piissi menossa sisään.
Siellä se häämöttää, suuri ja mahtava Eiger, ja myös päivän etappi, eli Mittelegin maja siinä edessä.
Maisemaa Eigerin harjanteen takapuolelta. Vuoria ja jäätikköä riittää.
Juho säätää jotain köysiä tai vastaavaa Mittelegi-harjanteella.
Jaakko Mittelegi-harjanteella, ollaan lähdössä liikkeelle tauon jälkeen.
Mittelegi-maja on vasta remontoitu ja vaikka se ei ole suuren suuri, niin sinne mahtuu silti nelisenkymmentä kiipeilijää. Jos keli on nätti, niin lähtökohtaisesti tupa on täynnä. Niin tälläkin kertaa. Kannattaa varata ajoissa. Ruoka on illallisella hyvää ja sitä saa riittävästi, täälläkin tarjoillaan myös viiniä. Aamupala sen sijaan on tavanomaiseen tapaan suht laiha. Ei niin laiha kuin Italiassa, mutta ei siitä ainakaan allekirjoittanut paljo miksikään tullut.
Majalla herätys tapahtuu useammassa vuorossa. Lähtökohtaisesti opastetut ryhmät on etusijalla, eli pääsee edelle jarruttamaan menoa. Näin kävi myös meille. Meidät laitettiin viimeseen ryhmään ja seuraavan päivän jonottelu oli sit sen mukaista. Jostain syystä Ruotsalainen parivaljakko (oisko ollu sit jotain kuuluisia) pääsi ensimmäiseen. Bonuksena, joku pölli meikäläisen hakun. Oli sentään jättänyt tilalle ajetumman version samasta.
Siinä se lopulta on. Ei enää lainkaan kaukana. Mittelegin maja. Ihan jäätävän hienolla paikalla. Ei tule montaa tupaa mieleen, jotka ois yhtä hienossa paikassa. Ihmetyttää, että miten se siinä ylipäätään pysyy.
Aamupalan jälkeen edessä oli sitten toinen oikea kiipeilypäivä ja reissun kohokohta, Mittelegi-harjanne Eigerin toppiin ja sieltä sitten etelälänsiharjanne pois. Päästiin meidän herätyksestä ensimmäisinä kivelle ja otettiin aika nopeasti edellä olevat tiimit kiinni. Odoteltiin ja otettiin rauhassa, aina silloin tällöin mentiin ohi, kun oli hyvä paikka ja saatiin tilaa. Näin ehkä kahdeksan porukaa. Ja sitten se toppi. Hieno ja ainakin omalla kohdalla jonkinlainen kiipeilyuran täyttymys. Siis olin kuitenkin haaveillut Eigerin topista about 15 vuotta. Ja vielä oman pojan kanssa. Kaiken kaikkiaan homma oli tähän asti mennyt todella hyvin.
Aamu Mittelegillä ja olis pikkuhiljaa aika lähteä etenemään. Vaikka edellinenkin päivä oli suht raskas, sen verran perhosia mahassa, että yöunet oli aika ohuet, jännittää. Positiivisesti.
Muutamat hetket myöhemmin päivä valkenee jo.
Aamun koitto Mittelegin majalla. Tästä se lähtee, päivä liikkeelle, tai no onhan tässä hetki jo tampattu, mutta kuitenkin. Todellakin komea päivä tulossa.
Tuvan tavat ja meidät jätettiin sit hännille. Siellä ne otsalamput kiiltää.
Mäessä on ihan jonkun verran opasporukkaa. Ei ollu paljo kiirettä, kun ei noista ihan joka mutkassa päässy ohi.
Tässä sitä taas ollaan ja ihmetellään. Vaikka koitettiin jarrutella, niin ohitettiin ehkä kaheksan porukkaa enne toppia ja puolen kymmentä topin jälkeenkin vielä.
Eihän näin hienoa paikkaa ole olemassa. Muualla kuin vuorilla.
Aamu oli suht viilee, vähän meinaa näpit jäätyä, kun meikäläinen ei pysty pitämään hyväkuntoiselle tarpeeksi kovaa kyytiä yllä keulassa.
Juho tulossa kakkosena auringon nousun aikaan Mittelegi harjanteella. Taustalla näkyy Mittelegin maja ja sen takana Östegg harjanne. Maisemat on tässäkin kohtaa todella kohdillaan.
Siellä se huippujen huippu häämöttää, enää viimeiset lumet ja päästään perille. Tarkkana toki saa olla, mäki molemmille puolille on sen verran jyrkkä, että self arrestin varaan ei kannata paljo laskeskella.
Topissa ollaan. Jaakon hymy on sen mukainen. Onhan tästä haaveiltu.
Siellä sitä ollaan, vuosien haave ja kolmas yritys. Ei tullut ihan ilmaiseksi, mutta joka tapauksessa kannatti. Nyt se isoin pohdinta sit, että mitä seuraavaksi. Euforiaa.
Kun valokuvat oli otettu, oli aika ruveta suunnittelemaan poistumista. Ja eikä siinä, töppöstä toisen eteen ja menoksi. Valitettavasti edessä oli edelleen aika paljon porukkaa. Ohiteltiin, kunnes törmättiin aika kypsän oloiseen oppaseen ja jostain Japanista tai Kiinasta olevaan asiakkaaseen. Asiakas oli selvästi väärässä paikassa. Eikä vieno ehdotus ohituksesta saanut oikein vastakaikua. Istuskeltiin sit kivellä ja ihmeteltiin, syötiin eväitä ja ihmeteltiin. Ja näin mentiin muutama laskis. Onneksi se opas kuitenkin lopulta arvioi meidät sen verran paljon nopeammiksi, että päästi ohi ja päästiin jatkamaan matkaa vähän ketterämpää kyytiä. En osaa arvioida kuinka myöhään ovat olleet maalissa, mutta varmasti myöhään. Poistumisharjannettakin nimittäin on ja välissä myös yks välitoppi. Kaiken kaikkiaan ohitettiin ehkä 12 poppoota, niitä Ruotsalaisia ei nähty. Ne oli selvästi nopeita.
Meillä kuitenkin loppumatka meni mukavasti ilman suurempia kommelluksia. Välitopit ja muut. Eigerjochin juna-asema oli just niin paha härdelli kuin pelkäsinkin. Siis todella paha turistirysä kaikkine mahdollisine jonotus-matkamuistokaupan-kautta-kaikkimaksaa-ihanjäätävästi-vinkeineen. Aika iso kontrasti Eigerin taivaallisiin tunnelmiin. Fiilikset oli kuitenkin hyvät, eräänlaista jälkihehkua, jota jatku monta päivää. Suosittelen!
Kiipeilyharrastuksen suosio kasvaa Suomessa